Taidevienti ja -tuonti monipuolistavat kulttuuria

Suomessa ei ole mahdollista saada mitään erillistä tukea taiteen tuontiin tai vientiin. Siinä, missä muilla mailla on järjestelmiä, joilta galleriat saavat suoraan rahaa, joutuu suomalaisgalleriat pärjäämään suurelta osin omillaan. Näin ollen tämä tekijä sekä taideyritysten kovin niukka rahoitusbudjetti määrittävät sen, millaista ja mistä saatua taidetta taidegalleriat esittelevät.

Pohjoismaiden Kulturkontakt Nord sekä jotkin Euroopan Unionin projektit kuitenkin tukevat jonkin verran kansainvälistä taidevaihtoa. Varsinkin pienille suomalaisille gallerioille tulee kuitenkin erittäin kalliiksi tuoda näyttelyynsä jokin ulkomainen kokoelma. Niinpä suomalaiset galleriat tarjoavat enimmäkseen taidetta lähialueilta ja juurikin nimenomaan Pohjoismaista.

Taide inspiroi suomalaisia

Suomella on monipuolinen ja kattava taiteen tukijärjestelmä. Taidekasvatusta tapahtuu niin koulussa kuin vapaaehtoisestikin julkisissa ja yksityisissä instituuteissa. Lisäksi suomalaisten kulutuksessa ja vapaa-ajan käytössä kulttuuri onkin korkealla sijalla. On myös tärkeää muistaa, että taidealat luovat verotuloja, jotka ovat viimeisten vuosien aikana olleet kasvussa.

 

Kulttuurin vienti sekä tuonti tähtäävät Suomen kansallisen kulttuuripanostuksen hyödyntämiseen edistämällä suomalaisen kulttuurin, taiteiden ja palveluiden vientiä. Päämääränä on parantaa voimakkaasti näiden toimialojen taloudellista perustaa, kulttuurillista Suomi-kuvaa maailmalla, lisätä maan vientituloja ja samalla parantaa kulttuurin parissa olevien ihmisten työllistymismahdollisuuksia.

 

Taide ei ole, toisin kuin monista julkisista keskusteluista voisi päätellä, missään määrin taakka tai yhteiskunnan varoilla pyöritettävä toimeentulon muoto. Sillä itse asiassa on kansantaloudellinen rooli ja se on jopa hieman kasvusuunnassa. Taiteella pitäisi olla muuhun kulttuuriin nähden suhteellisesti suurempi itsenäisyys taloudessa, mutta eri genrejen välillä on suuriakin eroja tässä asiassa eri aikoina.

Rahatalouden ulkopuolinen osuus taiteen alalla lienee suurempi kuin mitä se on monella muulla sektorilla, mutta ei ole olemassa sellaista mittaria, jolla taiteen rahallista ja ei-rahallista panosta pystyttäisiin mittaamaan. Jos katsoo esimerkiksi eri aloilla saadun työpanosta vastaavan rahallisen vastikkeen määrää, ei se yleensä ole minkäänlaisessa suhteessa kyseiseen taideteokseen käytettyyn työaikaan. Myöskään taiteen ja kulttuurin mielenterveydellisiä vaikutuksia ei pystytä minkäänlaisin mittarein mittaamaan.

Taideteoksien hinnat saattavat vaihdella

Taidemarkkinoilla hinnoittelukäytäntönä on se, mikä parhaiten on käytännössä toimiva. Esimerkiksi jälkimarkkinoilla englantilainen malli toimii huutokaupoissa eli toisin sanottuna hinta nousee, kun ihmiset huutavat tuotetta. Taiteilija, joka myy tuotteitaan itse, voi hinnoitella työnsä periaatteessa, kuinka haluavat, oli se sitten vaikkapa senteittäin tai kiloittain. Keräilijöille kuitenkin ainoa merkitsevä asia lienee työn laatu.

Taiteen eri aloilla myös itse suhtaudutaan eri tavoin esimerkiksi tuotteistukseen ja tuotteistamiseen, kuten tuontiin ja vientiin. Se jaotellaan korkeaan ja matalaan kulttuuriin tai viihteeseen ja niin sanottuun oikeaan taiteeseen, mutta eniten tämä kategorisointi tulee esiin juurikin kuvataiteessa. Tähän on kenties syynä se, että juuri kyseisellä alalla tuotteistaminen on ehkä hankalinta eikä siellä oikeastaan koskaan pystytä taloudellisesti kattamaan tuotantokustannuksia. Myöskin keskimääräinen tulotaso on kuvataiteen saralla lajeista matalimmalla ja tukea on kaikkein hankalinta saada.

Yleisesti taiteen aloilla ajatellaan, että luomisvaiheessa ei saisi olla minkäänlaisia tuotantovaatimuksia säätelemässä tai rajoittamassa toimintaa. On tärkeää käydä läpi etukäteen koko prosessia ja harkita, tuleeko teosta tuotteistaa vai onko tarkoitus luoda se juuri omien toiveiden perusteella. Jos taiteilija tähtää siihen, että myyntiarvo on mahdollisimman korkea, hän ei pääse välttämättä luomaan juuri haluamaansa luomusta. Jos kuitenkin teos on liian erikoinen, voi käydä niin, ettei sille löydy ostajaa.

 

Kun suomalaista taidetta saadaan vietyä maailmalle, saadaan samalla vietyä positiivista Suomi-kuvaa ja luotua parempia työmahdollisuuksia suomalaisille taiteilijoille.

Valokuvaus kulttuurin välittäjänä

Suomalaiset saivat tutustua valokuvaukseen jo 1800-luvun alkupuolella – tuolloin harvat ja valitut halusivat ja pääsivät asettumaan kameran eteen itseään kuvauttamaan. Tämän taiteen lajin käytännölliset mahdollisuudet havaittiin vasta parin vuosikymmenen päästä ja tuolloinkin kuvattiin muotokuvia.

Jo 1800-luvun loppupuolelle päästäessä oli Suomen suurimpiin kaupunkeihin jo perustettu valokuvaamoita, joissa ammattivalokuvaajat toimivat. Pikkuhiljaa muotokuvien lisäksi ryhdyttiin kuvaamaan kaupunkinäkymiä ja kulttuurimaisemia ja valokuvaus antoikin alkavalle teollistumisen ja kaupungistumisen aikakaudelle todistajan ja kommentaattorin pestin. Helsingissä kuviin pääsivät niin Katajanokan slummit kuin sen upeat, vastavalmistuneet rakennuksetkin, kuten rautatieasema, Ritarihuone sekä Nya Teatern.

 

Maisema alkoikin pian olla suomalaisen kulttuurin leimaava aihepiiri. Ateljeet vaihtuivat luontoon, kun kamerat muuttuivat helpommin liikuteltaviksi ja uudet tekniikat kevensivät niitä. Kansallisuusaatteen noustessa myös kotimaisten maisemakuvien kysyntä nousi ja ihannemaisemia kuvattiin paljon ajan mukaan ja välillä ihannoidenkin. Suomen maisemien kuvauksellisimpia kohteita etsittiin Daniel Nyblinin toimesta ja kuvattiin laajoja maisemasarjoja, joissa näkyi niin salomaiden mennyt maailma kuin nopeasti kasvavan teollisuusmaan dynamiikkakin.

 

Myös tärkeitä tapahtumia, esimerkiksi keisarin Suomen vierailuja, alettiin ikuistaa kameralla. Kansalliset suurmiehet asettuivat kuviin ja julkisuuden henkilöt haluttiin ikuistaa kehyksiin aina kuin mahdollista. Kiertävät kyläkuvaajat toivat muotokuvien mahdollisuuden myös maaseuduille ja pian valokuvasta tulikin osa tavallista arkipäivää. Painokuvien kautta pikkuhiljaa myös sanomalehdet pääsivät mukaan valokuvien taikaan ja Suomen Kuvalehti oli vuonna 1921 ensimmäinen kuvajournalismin tien viitoittaja. Pikkuhiljaa lehtikuvaus alkoikin eriytyä omaksi ammatikseen muotokuvauksen lailla.

 

Suomalaisen valokuvauksen ja valokuvaustaiteen pioneeri oli Into Inha, joka oli valokuvaaja, tietokirjailija sekä toimittaja. Hän kameransa kanssa tallensi itsenäisyyttä kohti matkaavan Suomen maisemia, kyliä, kaupunkeja sekä elinkeinoja. Valokuvaukseen mies sai tuntumaa jo lapsena, sillä hänen isänsä oli intohimoinen valokuvaaja ja opetti lapselleen märkälevytekniikkaa sekä muita valokuvauksen tärkeitä niksejä. Tämä oli vielä aikaa, jolloin kuvaaminen ei ollut likimainkaan kaikkien saatavilla, vaan harvojen tiedossa ja hallinnassa.

 

Valokuva kulttuurin esittäjänä

 

Valokuvaus on kulttuurin ja taiteen muoto, jolla pystytään kertomaan tarinaa. Sillä voidaan luoda tunteita, merkityksiä, dokumentoida ja jopa valehdella. Kuvaaminen on tärkeä osa kulttuuria sen välittäjänä ja siitä kertomassa. Nykypäivänä valokuvan avulla kulttuurit, vaikka ne ovat kaukaisetkin sijainniltaan, tulevat koteihimme, tietokoneidemme ja puhelimiemme näytölle ja kertovat meille toisesta maasta sekä kulttuurista. Valokuva on yksi tärkeimmistä keinoista luoda ymmärrystä ja siltoja, saada ihmiset näkemään muiden näkökulmia sekä huomaamaan, mikä on todellisuus mielikuvien takana.

 

Valokuvauksen suurin anti onkin sen keino kertoa ja välittää tietoa. Kuvien käyttö mediassa on koko ajan tasaisesti kasvanut ja nykytaiteessa valokuvien käyttävien taiteilijoiden ja tekijöiden lukumäärä on moninkertaistunut. Digitaalisuus on tuonut valokuvauksen osaksi uutta mediaa ja uusia, tälle ajalle ominaisia ilmenemismuotoja ja toimintatapoja.

Valokuvaus nykypäivänä

Nykyään katsotaan, että ammattikoulutus ei ole enää niin välttämätöntä kuin mitä se oli ennen, kun haluttiin estää ammattiin pääsy heiltä, jotka eivät alan koulutusta olleet suorittaneet. Monesti vaadittiin myöskin oppiaikaa mestarin opissa, jolla varmistettiin, että alalle ei tulisi harrastelijoita polkemaan hintoja ja alentamaan tasoa. Valokuvaus oli alkuaikoina kuin jonkinlaista salatiedettä – ammatin perusteita pantattiin jopa kollegoilta tai omilta työntekijöiltä, etteivät nämä lähtisi muualle töihin itseltä saatujen oppien avulla.

Nykyään valokuvaus on käytössä lukuisilla eri elämän alueilla. Valokuvaajia työskentelee niin tiedonvälityksessä, journalismissa kuin markkinoinnissa, dokumentoinnissa ja tieteellisessä tutkimuksessakin. Valokuvaus on yksi kuvataiteen osa-alue ja elokuvahan on kehittynyt sen pohjalta, kun yksittäisiä kuvia tuottavasta kamerasta saatiin kehitettyä peräkkäisiä kuvia nopeasti tuottava videokamera.

Suomalais-venäläisen kulttuuriyhteistyön syvät juuret

Viime vuosien poliittisen ilmapiirin kiristyminen on aiheuttanut suhteiden särön Venäjän ja monien EU-valtioiden välillä. Näistä Suomi on suhtautunut ehkä maltillisimmin naapuriinsa, sillä se tuntee sen hyvin. Pitkä yhteinen raja ja historia ovat olleet täynnä sotia mutta myös kulttuurien välistä yhteistyötä.

Suomen ja Venäjän väleistä säädetään ohjelinjoja lukuisissa eri asiakirjoissa, joista kulttuurin alaan liittyy läheisesti vuonna 1992 solmittu sopimus yhteistyöstä koulutuksen, kulttuurin ja tutkimuksen saralla. Erityisesti sopimuksessa pyritään huomioimaan yhteisen kulttuuriperinnön säilyminen. Suomella ja Venäjällä on aina ollut paljon yhteistyötä taidealalla ja sotien jälkeen yhteinen kulttuuriperintö sijoittui rajan molemmin puolin. Sopimuksen mukaan yhteistyötä toteutetaan myös yliopistojen, korkeakoulujen ja muiden oppilaitosten kesken ja myös kulttuuri-, tutkimus- ja taidelaitosten väliseen yhteyteen panostetaan.

Venäläisten kulttuurialan toimijoiden mukaan Suomi on erinomainen kulttuurikumppani, joka ei ole vähentänyt hankkeita vaikka juopa yhä konservatiivisemman Venäjän ja liberaaleihin arvoihin nojaavan Euroopan välillä onkin kasvanut. Kulttuuri ja sen kautta tapahtunut yhteistyö pyritään pitämään eri tasolla kuin politiikka ja toivotaan sen toimivan siltana myös sellaisina aikoina kun poliittista kenttää vaivaavat liian isot ristiriidat. Kulttuurin kautta keskustellaan erilaisella kielellä, joka sitoo ihmisiä yhteen musiikin, elokuvan, esitystaiteen ja muiden vaikuttavien taiteenalojen avulla.

Venäjän ja Suomen kulttuurifoorumi

Vuodesta 2000 asti toiminut yhteinen kulttuurifoorumi on erinomainen esimerkki kulttuurin voimasta. Foorumi pyrkii tuomaan yhteen organisaatioita ja henkilöitä ja sen avulla on saatu aikaan erinomaisia hankkeita niin kahdenvälisissä produktioissa kuin isoimmissakin tuotannoissa. Foorumi on areena, jossa ideoidaan ja kohdataan, vaihdetaan kokemuksia ja laitetaan unelmille siivet.

Järjestyksessään 17. Kulttuurifoorumi järjestettiin syksyllä 2017 aiheesta Lapset ja nuoret kulttuurin voimavarana ja seuraavana vuotena foorumi on tarkoitus järjestää Pietarissa. Lokakuussa Venäjä oli esillä Suomen kirjamessuilla, jossa se edusti kirjallisuuden teemamaana. Asia sai aikaan myös negatiivista palautetta mutta lopulta teema sai osakseen paljon kiinnostusta ja erityisen mielenkiintoisena pidettiin puhutuimpien venäläisten nykykirjailijoiden saapumista messutilaisuuteen.

Kulttuuriyhteistyön saralla toimivat pyrkivät pitämään kaikenlaisen propagandan ja kulttuurien yhteistyöhön negatiivisesti vaikuttavien asioiden elementit poissa. Kulttuurilla on pitkät perinteet molemmissa maissa mutta on muistettava että erilaiset yhteiskuntamallit ja taustalla vaikuttavat arvot voidaan käsitellä eri tavoin, se ei kuitenkaan sulje pois kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Esimerkiksi lastenkirjallisuuden aiheet vaihtelevat maiden välillä, Suomessa lapsia puhutellaan suoraan ja realiteetit ovat läsnä kirjojen aiheissa kun taas Venäjällä lasta halutaan suojella kauemmin aikuisten maailman asioilta.

Ystävyyttä ja avunantoa

Suomen ja Venäjän ystävyyskaupungit ja niiden välinen yhteistyö on ollut myös tärkeä asia suhteiden vaalimisen saralla. Suomen ja Venäjän suhteet voisivat olla huomattavasti monimutkaisemmat jos niin haluttaisiin mutta ainakin kulttuurin saralla on onnistuneesti pystytty keskittymään siitä poikiviin hedelmiin. Suomessa asuva venäläisten ryhmä ja vastavuoroisesti Venäjän suomalaisten ryhmä on pyrkinyt pitämään omaa kulttuuriaan esillä erilaisten tapahtumien avulla. On myös huomioitava, että Helsingissä on toiminut Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus aina vuodesta 1977 asti ja vastavuoroisesti taas Pietarista löytyy Suomi-instituutti. Molemmissa maissa taideryhmien esitykset ja erilaiset produktiot ovat olleet aina esillä erilaisissa tapahtumissa kuten filmifestivaaleilla, teatteri- ja balettiesityksissä sekä myös vierailevien ohjaajien ja näyttelijöiden avulla.

Kulttuuri on toki erillinen asia eikä sitä sovi sekoittaa politiikkaan mutta taloudelliseen puoleen se kietoutuu ainakin osittain. Venäjän kanssa käytävä kauppa on ollut yksi Suomen talouden kulmakivistä sotavuosien jälkeisestä ajasta lähtien. Kaupankäynnin avulla on luotu suhteita ja tuotu myös kulttuuria molempiin maihin toiselta puolelta. Kaupankäynti on mullistunut maailman muuttuessa mutta kulttuuri on ja pysyy, huolimatta maailman tilanteesta ja valtioiden politiikan kiemuroista.